Kakka, kekkä ja moppo

Päiviä tulee toisensa perään, valtakunnassani kaikki hyvin, mutta hieman valittamisen aihetta olisi.

Mietin pitkään ennen kuin tein taktisen valinnan olla virkkomatta ensimmäisenä äitiä taikka isää. Valitsin ensimmäiseksi sanakseni kuitenkin jotain samantyyppistä. "Kakka", sanoin minä, kun se siellä potassa näkyi. Osoitinkin vielä. Taitoni kyllä tunnustettiin, mutta historiani Suureen Vihreään Kirjaan ei kuitenkaan raapustettu "ensimmäinen sana: kakka". Aloitin siis koko pohdinta- ja valintaprosessin alusta ja sanoin "kenkä". Äiti kuuli, että "kekkä" ja hoki minulle sitten monta kertaa, että "kenkä... kenkä... kenkä". Ei ole todellista!! Koitin sitten vielä vaihtaa ensisanojani ja tuumasin, että "MOPO", mutta mitä vielä.. äiti kuuli taas väärin, "moppo". (Älykkyysosamäärän täytyy kääntyä dramaattiseen laskuun jossain vaiheessa ennen aikuisikää.) Palasin siis edeltäneeseen kekkä -suunnitelmaan ja odottelen vanhempieni ymmärryskyvyn epätodennäköistä laajentumista kenkä kädessä eteisen lattialla. Sainkin juuri kolme pari uusia kenkiä.

Päivähoidossa

On ollut niin kamalasti kiireitä, kun pitää käydä siellä päiväkodissa. Siellä on ihan mukavaa, mutta melkein sitä voisi työksi jo sanoa. Olen nyt ollut kaksi viikkoa siellä ja olen joutunut pitämään jo yhden sairaslomapäivän. Minulla oli hieman flunssainen olo joten jäin kotia. Vaasan reissusta tuntuu olevan ikuisuus. Minusta on tullut jo iso poika, käyn potalla, syön hyvin ja juon samaa maitoa kuin äitikin. Ihan oikeaa ruokaakin syön, enkä mitään vauvojen juttuja. Tänäänkin söin nakkisoppaa, tosin en paljoa kun taas tulee hammas, joka on välillä hieman ilkeän tuntuista. Nyt on tulossa poskihammas.
Äitikin on töissä ja vaikka päivähoidossa on kivaa, niin sitten kun näen taas äidin niin huomaan että on ollut ihan kamala ikävä. Olenkin illat sitten tiiviisti äidin sylissä. Harjoitellaan me myös seisomista ja kävelyä. Olen jo tosi hyvä. Oikeastaan osaan jo molemmat, mutta on kiva kun pidetään kädestä tai kun saa kapsahtaa äipän kaulaan, kun ei muka pysy enää pystyssä. Kielellisiä kykyjänikin olen kehittänyt ja voisi sanoa että viiton jo yhtä innokkaasti kuin natsi-Saksan ensimmäiset sotilaat.
Ai niin, päiväkodissa olen charmillani voittanut kaikki hoitajat puolelleni. Toiset lapset eivät ole tajunneet tätä pikku jippoa, minun onnekseni, vaan ne itkevät vähän väliä, kuka nyt sellaisesta pitää. Kotona voi sitten kiukutella estotta, koska vanhemmilla ei ole varaa sellaisesta suuttua. Siis kaikki rakastaa minua.