Viikko vierähti viuhuen..

ja vauva viuhahti vierien. Viuhahtaessani muuten pissasin "vahingossa" pöydänjalkaan, mutta sain osakseni vain kiitosta ja kunniaa, koska en sohvalle lorotellut. Onneksi en osunut edes mattoon, joten sattuma oli pelkästään onnellinen.

Meikäläinen on nyt sitten jo 11 kuukautta vanha, sain sen kunniaksi hienon punaisen kävelykärryn. Olen testannut sitä jo aiemmin mummin luona, mutta yhtä hyvin se toimii kotonakin. Kävelykärry on vaan mielestäni aika outo nimitys. Ehkä työntökärry tai ajelukärry sopisi paremmin, vaikka kävellenhän se äiti sitä työntää. No, mistäpä minä tietäisin, minähän istun vain kyydissä. Kävelystä puheenollen, kaikki kyselevät äidiltä, että joko se kävelee, joko se kävelee. Minäpä kerron, että en kävele. Miksi minä nyt sellaista? Kyllä äiti voi vielä kantaa minua tai työntää kärryillä. Ja kohta päästään pyöräilemäänkin, koska minulla on hieno hai -kypärä. En malta odottaa. Minulla on myös punainen pullea poni, jolla voi ratsastaa olohuoneesta keittiöön ja keittiöstä olohuoneeseen. Ehkäpä kävelen sitten kun poni käy pieneksi ja se joudutaan myymään, tai sitten siirryn vain hevosiin.

Unikoulu sujuu muuten oikein hyvin. Äiti on yhtä lepsu kuin ennenkin, eikä sillä ole sydäntä itkettää minua. Se on niin kamalaa, mitä jotkut vanhemmat tekevät lapsilleen. Sitä kutsutaan huudattamiseksi ja se on mitä julmin temppu. Onneksi meillä on periaatteena pehmeät arvot ja pulleat vatsat. Parina yönä olen kuitenkin nukkunut jo puoli 2 tai 3 ilman syömistä. Kyllähän sitä tietenkin aina herää välillä, mutta olen nukahtanut siihen että äiti silittää vähän selästä. Minä nukun muuten jo ihan omassa sängyssä. Se on oikein viihtyisä ja tykkään istua siellä pitkän tovin kuuntelemassa satuja ja järjestelemässä paikkoja. Äiti petaa sängyn aina väärin ja laittaa Maikin, Sasun, Herra Hakkaraisen ja Sen Yhden Helisevän väärille paikoille. Hyi hyi tyhmä äiti.

On taas viety miestä..

Kylläpä aika rientää. Äidillä "loppui" koulu ja alkoi loma, mikä ei sekään pidä aivan paikkansa. Äidillä on aina vähintäänkin aivan liikaa asioita tehtävänä. Kuluneen viikon se on ilmeisesti ottanut asiakseen pitää perhe liikkeessä. Me ollaan käyty kaksi kertaa Haukiputaalla, Pohjois-Suomen Erämessuilla, Otokylässä tänään ja missä vielä.. en edes muista. Pää on aivan pyörällä. Alan perumaan toiveitani äidin jakamattomasta huomiosta. Alkaa jo ihan hengästyttää. Ruokaakin pitää syödä enemmän päivisin. Ja sen surkean unikoulunkin se aloitti. Tai sen tapaisen.. Pitäisi kai olla kiitollinen äidin ainoasta laiskuuden ilmenemistavasta, se antaa aina periksi minulle ja isille, aina. Meidän unikoulu on toistaiseksi ollut siinä että ei saa nukahtaa tissi poskella, kun pitää olla iso ja itsenäinen ja osata nukahtaa ite. Ja silloinkin äiti on vieressä. Melko helppoa. Aluksi tosin pisti vähän vihaksi ja potkin sänkyä ja huusin, mutta eipä se auttanut. Nyt olen vähän miettinyt että mikä järki on herätä syömään, kun ei sitten saa siihen torkahtaa. Mutta toisaalta tuntuu ihan pöljältä jos vaan on, ainahan minä olen yöllä syönyt. Tämä on niin hämmentävää. Päätän myöhemmin, että mitä teen noille äidin oikuille.

Minulla oli tässä myös nimipäivä. Sen kunniaksi kävimme puistossa, sain olla ilman lapasia hiekkalaatikolla, oli lämmin päivä, matkustimme myös bussilla ja sain uuden lakin. Käytiin vielä vihreällä matolla, sellaisella joita on joka puolella ulkona. En tajunnut oikein mikä juttu siinä oli. Se tuntuikin epäilyttävältä. Hiekka oli paljon parempaa, vaikka sieltäkään ei saa laittaa mitään suuhun. Kotona sain vielä vähän mehua. Sellaista hapanta terveysjuomaa, ei sokeria, ei lisäaineita, ei edes yhtään E:tä. Mutta kyllä siihen tottui. Join kun äitikin joi. Eipä ollut parempaakaan tarjolla. Ja isin nuoruudessa se mehukin piti juoda varmaan ylämäkeen.

Äitienpäivä

Äideillä oli tänään päivä, niin kyllä muillakin, mutta päätimme isin kanssa lahjoa äiskää. Minä annoin äidille hienon kakkapaketin. Aloitin lahjan väsäämisen jo 4ltä ja hyvä tuli. Isi oli laitttanut äidille aamuylläriksi kerroksen pölyä lavuaariin. Arvostan todella isin kekseliäisyyttä (äitikin yllättyi ihan oikeasti) ja ihmettelen mistä se olikin saanut niin sakean harmaan maton. Sekin oli tosi hieno.
Minäkin yritin järjestää äidille yllärin (sen kakkajutun piti olla, mutta piereskelyni kai paljasti puuhani). Se tosin epäonnistui kipeästi. Nousin tänään ihan ekaa kertaa sohvaa vasten seisomaan. Äiti oli sohvan takana, minä sohvan edessä. Kun äiti katsoi muualle (vai jotain se siinä värkkäsi), niin minä nousin äkkiä pystyyn. Äiti oli tosi iloinen ja yllättynyt. Se hymyili ja taputteli käsiä. Taisin vähän siinä intoitua ja näytin että 'kato äiti yhellä kädellä'. Äiti oli niin ilahtunut,että lähti kädet ojossa tulemaan luokseni. Ja kyllähän minä tiedän mitä tehdään kun syliin mennään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna taisihan se äiti hihkua jotain 'ei älä' -juttua siinä ja silmätkin oli pullistuneet päästä hieman enemmän kuin yleensä. Kaaduin siis suorilla selillä matolle ja päästin kauhean parun.
Pääsinpäs kuitenkin syliin. Ja loppujen lopuksi tämähän oli ensimmäinen äitienpäivämme, jonka voimme viettää kasvotusten. Joten on loogista pitää taas yksi sylipäivä. Äiti taas yritti kyllä tehdä kaikkea muuta typerää, mutta ei, ei ja EI. Kantoliinalla päädyttiin sopupeliin.
Omat ongelmat oli tälläkin päivällä taas. Kun äidillä on se ikä. Kaiken pitäis mennä niinkuin se haluaa ja kaikki on muka niin tärkeää ja tekemistä on muka jotenkin liikaa ja syöttäminen on muka niin vaikeaa ja mitä näitä nyt on.. Tuo sylissä kantaminenkin on muka niin kamalan vaikeaa ja tiskatakin pitää muka kahdella kädellä. No, eiköhän se tuosta kohta asetu. Mutta pelolla odotan jo isin neljänkympin kriisiä.

Se on nyt ihan siinä ja siinä

Olen niin varmasti ihankin justiinsa kohta puolin ehkä jopa oppimassa konttaamisen salat. Näin tuossa pari yötä sitten unta, missä konttasin tosi huimaa vauhtia äitiä karkuun stereon kaiuttimenpiuhat hampaissani. JA KÄÄK! Heräsin sängyn kulmalta konttausasennossa, olin jopa ylittänyt äidin rakentaman esteradankin, vähänkö pirahdin itkuun. Loppuyön äiti istui sängyn laidalla näyttäen ja kuullostaen rytmihäiriöiseltä pöllöltä. Kävi vähän äitiä sääliksi, niin kokeilin kerrankin nukkua pitkään seuraavana aamuna. Rakas äitini kuitenkin huijasi minua heti tilaisuuden tullen ja oli noussut jo aikaisin minun nukkua posotellessa peräti yli seitsemään. Niin, että antaa olla. Tänään heräsin taas 5.45 ja oli äidin muka niin vaikeaa nousta.

Oikeasti minulla on nyt hieman kiire tuon konttaus/pystyyn nousemistreenien kanssa, joten en oikeasti ehtisi kirjoitella, mutta halusin tulla onnittelmaan kummisetääni. Niin että Hyviä satavuotis synttäreitä, älä syö kakkua, siinä on sokeria ja se ei ole hyväksi hampaille. Äiti sanoi, että sinulla on paljon tilaa kontata, ehkä tulen piipahtamaan, kunhan hallitsen energiatehokkaamman liikkumistavan.

Pulloprobleemi

Vappu meni ja kesää odetellassa laitoin vähän iloisempaa taustatunnelmaa.

Eilen kävimme torilla. Siellä oli niin monta ihmistä, etten meinannut edes nähdä koko toria. Joku puhui isoon ääneen jotain työstä, mikä ei meitä kiinnostanut, koska meillä ei tehdä työtä. Äiti tekee joskus kotitöitä, mutta ei siihenkään tarvita "vielä vähän ydinvoimaa". Isi ja äiti rullasivat minua kaupungilla kunnes nukahdin kurpitsakärryyni ja sitten ne heti hyökkäsivät syömään. Mikä oli tietenkin väärin. Heräsin heti pizzeriassa, mutta onnistuin hillitsemään itseni siihen saakka kunnes pitsat tulivat. Luulin, että olisimme yhdessä ryhtyneet hajoittamaan tätä rasvalättyä, mutta ei sain vain hieman reunaa maistaa. Itkuhan siinä tuli ja paha mieli, kun ei edes taputtaa (puristaa tai hieroa) saanut pitsa-parkaa. Muistin itkeä vielä silloinkin kun isi puki minulle pipoa ja äiti näytti hillittömältä survoessaan pitsaa kitaansa, purematta niellen. Japsit ja peffatkin jäi laseihin kun lähdimme.

Kotona känkkäsin vielä sen verran, että sain äidin jakamattoman hoivan, huolen ja huomion varmistettua loppu illaksi. Sitten me syötiin, ryömittiin, äiti tiskasi (lapsellisesti mököttäen, kun en antanut sen tehdä koulutehtäviä, mutta äidin on jo aika oppia, ettei aina saa mitä haluaa) ja käytiin suihkussa. Vessa minulle tarjoiltiin erilaisia potleja koeteltavaksi. Ensin olivat vuorossa omat öljysuihkeeni, ceridal ja aqualan. Ensimmäinen lähti heti auki ja toistakin keksin vetää hampailla, niin että korkki melkein irtosi. Seuraava haaste oli pesuainepulloni. Kokeilin äidin tapaa: tartuin korkista ja puristin ja puhkuin naama punaisena. Tulokset olivat toistaiseksi nollaluokkaa, kuten yleensä äidilläkin. Olin selvästi kuitenkin oikeilla jäljillä, koska sain taas haasteellisemman putelin, äidin dödön. Yritin ielä punertavammalla otteella, nostin volumea ja pinnistin jalat suoriksi. Ei toiminut ja äitikin oli jo siirtynyt voitelemaan kasvojaan. Taasko se oli menossa johonkin? Ei käy. Luulin jo että nyt jäi pullonkäyttö vielä mysteeriksi, kun koin äkillisen ajatuksen kirkastuvan mielsessäni. Kiva äänihän siitä kuului kun puteli kimposi kaakelista wc-pöntön reunaa pitkin roskakorin luo. Huomio oli jälleen taattu eli ongelma ratkaistu.