Hip hei ja puoli kuudelta ylös. Äitikin meinasi haljeta riemusta. Tänään menen mummin luo kyläilemään ja heräsin aikasin jotta voin viettää mahdollisimman paljon aikaa näiden rakkaiden kotibörjejen kanssa. Tosin isi nukkuu, mutta eiköhän se sieltä kohta, kun alan paukuttamaan leluja pöytään.
Tänään oli heti aamusta sellainen vinkuvan vikisevä olo. Liittyyköhän tämä jotenkin siihen etten eilen kakannut? Varmaan se on se isojen poikien ruoka mikä pistää vinkumaan. Äiti on jo kaksi kertaa antanut ruokaa, missä on jättimakaroneja. Niitä on inhottava niellä, nielen aina pari ekaa lusikallista ja sitten syljen loput pois. Pois sylkeminen on paaaljon hauskempaa. Mitä hitaammin puskee ruoan kielellä ulos, sitä hitaammin äitin naama venähtää. Yleensä työnnän vain ruoalla kuorrutetun kielen ulos ja odotan ruoan tippumista. Sitten äiti siivoaa ja minä nauran. Äitikin nauraa, koska minä olen niin hauska, isona minusta tulee koomikko.
Olen myös opetellut maalaamaan. Se sujui tosi hyvin. Maalasin keittiön pöydän ja itseni. Maistoin vähän sitä maalia ja se maistui aivan kinkkupastalta, siinä oli jopa niitä isoja makaroneja, mutta murskasin ne sormillani. Tarkoituksenani ei ollut teksturoida.
Maanantaina kävin äidin kanssa oudossa varaston kaltaisessa paikassa, hakemassa tavaroita. Sain sieltä uuden kirjan ja Muumin kuvan. Muumit on hyviä. Tätä muumia voi käyttää maalauksessa, tosin äiti aina pesee sen. Sitten tätä voi heiluttaa, tämä on iso, tästä lähtee ääni ja kun isi heiluttaa tätä, niin siitä tulee ilmaa. Siis muumista tulee ilmaa, ei isistä.
Ryömimistäkin olen opetellut, olen jo aika hyvä, mutta en pääse vielä eteenpäin. Joskus vähän taakse.
