Eteenpäin sanoi mummo mustikassa. Nyt on sitten sairasteltu ensimmäistä kertaa kunnolla. Vieläkin on kaamea yskä, mutta pystyn kyllä jo syömään. En tosin ole kamalasti viitsinyt syödä, ettei äiti lähtisi pitkäksi aikaa pois.
Oli kyllä ihan hirmukamalaa olla kuumeessa kun ei voinut muuta kuin makoilla. Pyysin äitiä makoilemaan vieressä aina kun minäkin makoilin, niin se vähän helpotti. Äiti oli tosi huono vertaismakaaja, se yritti koko ajan nousta ja sitä piti alituiseen olla komentamassa takaisin paikoilleen. En olisi millään jaksanut kuumeen lisäksi vielä käskyttää aikuista ihmistä. Mutta jotkut ei vaan tajua. Ja se syöttäminen.. Aivan kamalaa. Yhtäkkiä ruoka-aika oli aina. Äiti ei tajunnut, että kun ei maistu niin ei maistu. Sain traumoja ja aloin vollottamaan joka kerta kun näinkin ruokaa tai tuttipullon. Välillä vieläkin iskee trauma päälle, varsinkin väsyneenä. Muuten olen vältellyt syömistä lähinnä katselemalla muualle ja rapsuttelemalla päätäni.
Jotain hyötyäkin parin päivän tuumailusta oli. Opin nousemaan kontille. Olin huolellisesti suunnitellut jokasen raajan paikan, mutta kun sunnuntaina suoritin temppuni, tajusin heti unohtaneeni erään tärkeän ulokkeen. Pää jäi lattiaan yhtä tukevasti kuin jalatkin. Ja tiesin, että jalat oli tukevasti, koska näin ne kätevästi siitä käsieni välistä. Lopulta sain päänkin ylös, enkä edes kaatunut. Mutta aika paljon piti keskittyä, joten pari kertaa kun olin asennon ottanut, niin siirsin harjoitukset suosiolla huomiselle.
Maanantaina jouduinkin kokemaan monenlaisia epämiellyttävyyksiä. Ensinnäkin äiti kehtasi jälleen käydä koulussa, eikä vain yksi vaan kaksi kertaa. Lisäksi korviini laitetiin öljyä. Korvani kun ruutaavat sinappia siinä missä toisten vauvojen takapuolet hoitavat saman tehtävän. Tämän öljyn pitäisi kuulemma jotain auttaa. Jouduin myös lääkäriin. Syytän tästä mummia, koska äidillä ei oikeasti olisi ollut rahaa viedä minua kuin ruokakauppaan ja kotikadulle. Lääkärissä oli kuitenkin ihan mielenkiintoista. Olen käynyt ennenkin. Tällä kertaa sain olla äidin sylissä koko matkan eikä vaatteita tarvinnut riisua. Vika ei siis selvästikään löytyisi kiveksistä. Hyvä niin. Tuskin niitä olisi ihan heti löydettykään. Kurkkuun kyllä kurkattiin. Hyvin epämiellyttävää. Olen saanut melko vasta viidennen hampaani ja sen jälkeen tuli tämä tauti, niin en ole pahemmin suuta availlut. Mutta tämä kamala ukko, pisti lastan kurkkuuni. Ihan vesi kihosi silmiin ja muistelin jo kaiholla hampaiden pesua. Tein mielessäni pyhiä lupauksia pitää suuni kiinni tästä eteenpäin joka tilanteessa. Vahingossa rikoin lupaukseni jo illalla kun sain tilaisuuden tarttua mikrokupuun.
Lääkäri oli ihan sikakallis ja äidillä meinasi silmämunat rullata pitimistään kun se katseli laskua. Päätin sitten ruveta syömään vähän enemmän, ettei toista kertaa joudu menemään. Ties vaikka ensi kerralla käsittelevät jo ne kiveksetkin sillä lastalla. Eikä se korvienkaan kaivaminen mitään miellyttävää ollut. Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella että se ovela ukko jätti korvaani jotain... Kauheasti meinaa korvia kaivertaa. Toivottavasti en ole saamassa mitään tympeää korvaruttoa.
Eilen äiti uskalsi vihdoin viedä minut ulos. Tosin vain lyhyelle reissulle. Olin siististi cool Baby Banzeissani ja keksin ihan huippujutun. Kun kumarruin katselemaan polviani, niin että otsa osui vaunujen reunaan, niin tuli ihan pilkko pimeää. Vau. Äiti ei tietenkään riemastunut. Nosteli minua ylös vähän väliä ja väitti että ihmiset luulevat minua tajuttomaksi, kun sillä tavalla retkotan. Hermo meinasi mennä siinä ja ajattelin, että äitiä ne luulee tajuttomaksi, kun se juttelee yksikseen. Sitä paitsi eihän minua kukaan pilkkopimeässä näe.
