Aamulla sattui taas paska homma. Olin kuitenkin niin hyvillä mielin, ettei äiti aluksi edes huomannut minun kakkanneen. Äidilläni on mielenkiintoinen, ehkä hieman arvelluttavakin, tapa huomioida kakkani. Äiti käyttäytyy vaippaan kurkistaessaan kuin olisi voittanut jotain. Tänä aamuna se näytti siltä kuin palkintona olisi ollut lomamatka Onkamolle. Mutta voitto se on silti ja parempi ottaa kun ilmaiseksi annetaan. Pikku kakkanen oli tursunnut ulos vaipasta ja olin reisiä myöten täynnä tätä vaikeasti irtoavaa helpotusta.
Päivä ei sitten ollut paljon parempi, koska sain riesakseni nuhan. Ihan ihka ensimmäisen pikku nuhani. Minulle haettiin heti kipinkopin apteekista Pikku Niistäjä, joka lähinnä loukkasi suurenmoisuuttani. Vanhempani eivät selvästikään osaa päättää olenko iso vai pieni poika. Torstaina pääsin nimittäin ensimmäiselle istumavaunuilulleni. Se oli hienoa, löhösin kuninkaallisen taljani päällä ja katselin valtakuntani maisemaa. Kukaan ei vain kertonut miten maiseman saa suljettua ja rupesi sitten jurpimaan jonkin verran. Tuijotin isiä ja pidin pientä puhuttelua, kunnes tajusin ihan itse ratkaista asia sulkemalla silmät. Isä ei tehnyt mitään. No, annetaan se isille anteeksi. Sehän vasta opettelee tätä kaikkea uutta. Kiva on sitä paitsi seurata kuinka vanhemmat oppivat. Isi on nyt oppinut sanomaan oman nimensä ja nyt se tietenkin sitten hokee sitä kokoajan "Sano isi. -Isi, isi, isi, isisisi.." Suloista.
Nukahdin siis hetkeksi nähtyäni tarpeeksi kuningaskunnastani ja näin unta että meillä oli koira, jonka turkki kutitti hellästi poskeani. Meillä ei ole koiraa ja ei tarvi ollakaan, äidistä nimittäin irtoaa hiusta kuin ruttotautisesta puudelista ja se räksyttää kuin pikku piski. Isä taas haisee ja vinkuu ulos kovillakin pakkasilla. Minä taas olen suloinen ja seurallinen, aina hyvä puheenaihe ja minua on helppo syyttää, jos hiljaa karkaa ilmaa ja haju käy liian hyökkääväksi.
Joka tapauksessa.. Päätin kestää flussani kuin kunnon minimies. Ja mikä olisi parempaa puuhaa nuhaisena kuin kävellä ympäri kämppää vienosti valittaen. Onneksi äidillä oli vapaat jalat tätä tarkoitusta varten. Suunnitelmani suurena nuhan uhrina kuitenkin kärsi hieman sen kirotun kantorepun takia, kun äitini päätti ryhtyä siivoamaan. Koita siinä sitten ..olin sanaton. Päiväunet nukuin vaunuissa, jotta pää parkani sai olla kohotettuna ja illalla vihdoin huomasin äidin kiertäessä olohuoneen pöytää kolmattakymmenettä kertaa, että eihän tämä nyt niin kamalaa ole. Lelut esiin ja nassu nauramaan.
Ilotulitukset katseltiin keittiön ikkunasta. Oli ennennäkemättömän upeaa, en voinut olla miettimättä että miltäköhän ne maistuisi. Mmm..iloisia värejä. Vähän saattoi siinä kuola tippasta.
