Eilinen puolivuotis päiväni sai dramaattisen lopun. Kaikki alkoi julkean äitini niskottelusta. Olin juuri menossa yöpuulle, kun minut julmasti hyljättiin isäni haltuun ja äitini meni suihkuun. Suihkuun!!? Mitä se eukko oikein miettii? Enhän ollut tänään edes pissannut sen päälle, niin miksi se katsoi oikeudekseen käyttää minulle varattua aikaa suihkussa käymiseen. Tähän väliin täytyy jakaa muutama sana roolistani meidän perheessä. Äitini kutsuu minua vauvaksi, mikä on väärin. Koen olevani enemmänkin kuin jumala, en tosin yhtä vanha ja höveli, mutta.. miten sen nyt sanoisi.. saan asioita tapahtumaan. Äitini käytös oli siis kuin ensimmäisen käskyn rikkominen, älä pidä muita jumalia.
Isän kanssa oli ensinnäkin kamalaa, koska olisin halunnut jo mennä nukkumaan, mutta sen sijaan jouduin viihdyttämään isää ainakin 10 minuutin ajan. Aina kun lopetin nauramisen, isä lopetti hauskuuttamisen, se oli hirveän raskasta. Viimein kun äiti tuli, olin suivaantunut. Tarkka, päivittäin hieman muuttuva, rytmini oli mennyt aivan sekaisin. Tästä seurasi vain se että jonkun oli nyt kärsittävä. Äitini sai siis ensin imettää, sitten ottaa syliin, laulaa, lukea, laskea, tuudittaa, taputtaa tahtia ja sama alusta ja monta kertaa. Lopulta sain tarpeekseni ja nukahdin, mutta mitä kamalaa tapahtuikaan! 40 minuuttia myöhemmin heräsin jälleen, koska mieleni teki mussuttaa jotain. Ja mitä ihmettä, maitotyttö oli kadonnut!!! Se jäi viereeni kun nukahdin ja kun heräsin, se oli poissa. Mietittyäni asiaa, huomasin että näin on ollut useana iltana. Kun herään, maitotonkkani vyöryy jostain kulman takaa. Oivalsin välittömästi, että minulle ei omistauduta riittävästi, joten nyt olin tarkkana enkä päästänyt sitä enää liukenemaan.
En ole vieläkään voinut unohtaa tätä kamalaa kokemusta, vaan olen pitänyt äidin tiukasti vieressäni kaikki päiväunet. Olen ollut vaistoavanani, että minun uneni valvominen ei ole äitini lempipuuhaa, mutta pakkohan minun on pitää se aisoissa, ettei se kuvittele voivansa tehdä jotain muutakin. Tosin taidan hieman ylireagoida, koska miksi kukaan jolla on minut tahtoisi mitään muuta. Sitä paitsi mitäpä minun kanssani ei voisi tehdä!? Olen antanut äidin jopa syöttää minulle hieman vehnänalkioöljyä, koska hän nyt on saanut päähänsä että se auttaisi atooppiseen ihottumaani. Annan äidin myös lukea minulle niitä Narnian jorinoita, jotka ovat ihan kivoja, mutta tylsiä. Aina alkaa väsyttämään tai kiukuttamaan kesken kaiken. Olen yrittänyt antaa muutosehdotuksia sadun kulkuun äidin lukiessa, mutta eihän se tajua, hymyilee vaan niin kuin paraskin pöljä. Minun pöljä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti